Haastavia kuvia

Tarkovsky. Ei vitsi mitä settiä. Kattelin eilen Nostalghian.

Puolessa välissä meinasin nukahtaa, sen verran raskasta kamaa se on, mutta välillä ihan älyttömän kiehtovaa. Kun Tarkovskia kattoo, siinä luulee tajuavansa jotain, mutta ei pysty oikein sormella osoittamaan että mitä se on. Ehkä jossakin vaiheessa luulee pääsevänsä kärryille, mutta seuraavassa kohtauksessa on taas kassalla. Tässäkin pätkässä mies kävelee ulkoilmakylpyläaltaan pohjalla varmaan viiden minuutin kohtauksen ajan. Aiemmin elokuvassa altaassa oli höyryävää vettä ja ihmisiä. Myöhemmin vettä ei enää ollut ja pohjalta nostettiin erinäisiä esineitä, ihmiselämän merkkejä, mitä kaikkee sitä nyt veteen heitetäänkään, saappaita ja polkupyöriä. Lopulta mies kävelee kynttilän kanssa, sytyttää sen ensin yhdessä laidassa ja lähtee kävelemään altaan poikki hitaasti. Jonkun ajan jälkeen kynttilän liekki sammuu ja mies palaa takaisin alkuun, sytyttää kynttilän uudestaan ja lähtee hitaasti kävelemään altaan poikki.

Ja se mahtava loppukohtaus, en voi muuta kuin ihmetellä näitä näkyjä, joita Tarkovski näyttää. Viimeisessä kohtauksessa mies istuu vesilammikon äärellä nojaten kyynärpäänsä varassa maahan, koira istuu hänen vieressään, lammikossa näkyy kolme valkoista palkkia. Kamera vetäytyy hitaasti paljastaen ensin talon, metsää ja sitten raunioituneen temppelin joka ympäröi tätä kaikkea. Venäläisen miehen kotimaisema Italian kulttuurin raunion keskellä.

Mehustelusta ja sellaisesta

Ajattelin tuossa, että voisi kattoa jonkun leffan ja tarkastelin sitten mitä koneelta löytyy. Tein tuossa joku aika sitten netissä sellasii listauksii. Joku sivusto tarjos erilaisii listoja ja mahdollisuuksia tehdä listoja, joita pystyy sitten täyttämään ja se kertoo sulle että kuinka monta prosenttia on käsitelty. Listat joita tarkastelin liittyivät yllättäen elokuviin: sieltä löytyi imdb:n top 250 lista ja 1001 movies you must see before you die (tms.), klikkailin sieltä sitten niitä leffoja, jotka muistin katsoneeni ja totesin että vaikka noita on tullut jo jonkin verran nähtyä, niin aika paljon on vielä näkemättä.

Tänään siis kattelin, että minkä leffan katsoisi ja annoin fiilisten johdattaa minut Yasujiro Ozun pariin. Muistelin, että en ollut valinnut Floating Weedsiä jostakin noista listoista, ja ajattelin että katson sen. Heti alussa se tuntui kuitenkin tutulta ja muutaman minuutin jälkeen muistin katsoneeni sen joskus aikaisemmin. Ajattelin kuitenkin katsoa sen loppuun. Hyviä elokuvia on aina kiva kerrata, sellaisii, joista saa lisää irti uudella katsomis kerralla. En muista millaiset fiilikset tämä jätti silloin kun katsoin sen ekaa kertaa, en edes muista milloin katsoin sen. Mutta Ozu on kyllä ihme tyyppi. Kaveri tekee sellasii täysin anti-hollywood-leffoi. Kamera on aina paikallaan, tarinoissa ei ole yhtään mitään mehustusta. Oli tässä jotain musiikkia, mutta se oli verrattain kevyttä - en kiinnittänyt siihen erityisesti huomiota muuta kuin pari kertaa. Nykyään kaikissa elokuvissa paisutellaan musiikin kanssa ihan liikaa. Ei olisi koskaan pitänyt katsoa mitään Bressonia. Hitchcockin musiikit tuntuvat nykyään olevan ihan liikaa, suorastaan rasittavia. Vertigon uudelleenkatsominen joku viikko takaperin antoi jotain näyttöä siitä. Se oli tosi vaikuttavaa, millä tavalla Hitchi on täyttänyt kuvaa ja miten merkillinen luukki elokuvalla on. Olin samalla todella vakuuttunut siitä, miten tarkkaan kaikki on suunniteltu, mutta samalla elokuva ei tuntunut jostakin syystä yhtä hyvältä kuin aikaisemmin. Ehkä vierastan psykoanalyysia: muistan kuinka eräs kirjallisuuden luennoitsija suitsutti sitä, miten tuossa leffassa kaikki egon, idin ja superegon tasot tulevat loistavasti esille ja että hän piti sitä parhaana elokuvana. Argh, mitkä mehustusmusiikit. Joo oli se hyvä, mutta vähän liikaa, liikaa epätodellisuutta, kaikki näytti jotenkin epätodelliselta. En tajua miksi se on huono asia, olenhan itse kuitenkin fantasiaihmisiä.

Joka tapauksessa, tämä vaahtoaminen tuli nyt sitten esitettyä varmaankin siksi, että halusin sanoa sen kontrastina tälle Ozun työlle. Nämä Ozun leffat ovat ihan käsittämättömiä. Tuntuisi siltä, ettei niissä oikein tapahdu mitään. Kuten sanoin, kamera seisoo aina paikallaan ja todistaa arkisen tuntuista menoa. Jossain Tokyo Storyssa, vai oliko se Late Spring... ei vitsi, ne kaikki leffat ovat vielä niin samanlaisia, että en edes muista tarinoita... niissä vanhukset ovat lomailemassa ja istuvat hiljakseen huoneessa leyhytellen itseään viuhkoilla, puhuen vähän, puhuen todella arkisia asioita, täysin vastakkaista kuin joku Tarantino käyttää. Sitten Ozu näyttää kuvia jostakin kujilta, pyykkejä kuivumassa, lippuja liehumassa, kukkia vesisateessa. Ei vitsi, käsittämätöntä kamaa. Käsittämätöntä tässä on se, että minä, joka olen 90-luvun elokuvien parissa ja enemmän tai vähemmän vauhdikkaiden tietokonepelien kanssa kasvanut, olen täysin näiden elokuvien vallassa. No ei ehkä täysin, mutta kuitenkin. En vain tajua mikä näissä vetoaa muhun - ehkä ne on vaan niin elämää, todellisuutta, kaikkea mikä on oikeaa tai jotain - tämä on vain arvailua. Toisaalta näissä ei tapahdu mitään, toisaalta niissä tapahtuu koko elämä. Niin kuin tässä. Teatteriseurue tulee kaupunkiin, esitykset eivät oikein menesty. Teatterin johtaja onkin tullut kaupunkiin (ensisijaisesti) katsomaan poikaansa, jonka on pannut aluille vuosia aikaisemmin. Pojalle, joka on tullut jo miehen ikään, on kerrottu, että hänen isänsä on kuollut ja että tämä teatterityyppi on hänen setänsä. No sitten tapahtuu kaikkea mustasukkaisuutta ja viettelyä ja kaikenlaista ja ei oikeastaan mitään. Se on jännä. Kun kirjoittaa mustasukkaisuutta ja viettelyä tulee mieleen just joku Julmia aikeita ja mitä näitä on, jossa joku sarahmichelgellari keekoilee kukaseo, en muista näyttelijän nimee ees, imdb auttaa: Ryan Philippe. Nii, ne o jotai sisarpuolia ja sitten niillä o jotai vetoja, että pystyykö joku viettelee jotai ja kaikki o tosi suurieleistä ja mehukasta. Tässä leffassa ei ole yhtään mitään sellaista. Ei vitsi. En tiedä mitä sanoa, kun en halua enkä jaksa käydä tarinaa sen tarkemmin läpi. Tällaista tänää.

Salaisuuksien paljastuminen

Kattelin just Mike Leigh'n leffan Secrets & Lies. Repesin totaalisesti siinä vaiheessa elokuvan loppupuolella, kun salaisuudet vihdoin tuotiin esille. En tiedä mikä siinä on, että vakava draama naurattaa. Ehkä juuri se, että se on niin vakavaa: herkkänä miehenä ei kestäisi katsoa, jos ei nauraisi ihmisten heikkouksille ja vaikeuksille. Ehkä se vaan on hauskaa, että ihmiset käyttäytyvät samaan aikaan todella järkevästi ja toisaalta täysin järjettömästi.

Leffa siis kertoo brittiläisestä perheestä (sanan kotitaloutta laajemmassa merkityksessä) ja sen jäsenten välisistä suhteista. Maurice on valokuvaaja, hänen vaimonsa, Monica, käyttää rahaa elintasoon, he eivät ole saaneet lapsia. Mauricen sisko Cynthia asuu parikymppisen tyttärensä kanssa, isästä ei ole tietoa. Koulutetun, menestyvän Hortensen adoptiovanhemmat ovat kuolleet ja hän lähtee etsimään biologista äitiään, jota ei ole koskaan tavannut.

Leffa on todella humaani ja täynnä voimakkaita tuntemuksia. Jotenkin tuntuu, ettei tätä voi tähän lopettaa, mutta toisaalta en tiedä, mitä lisätä. Tää on leffa, ei tätä voi kertoo sanoin. Tai voi, mutta ei se oo sama juttu. Voisin kuvailla kaikkee sellaista, että miten Hortensen näytetään menevän toimistoon jonkun naisen haastateltavaksi ja ainakaan itse en tiennyt mistä oli kyse ennen kuin vasta keskustelun loppupuolella. Se loi tilanteeseen mielenkiintoisen jännitteen: mistä tässä on kyse.

Cynthia on miestä vailla, seuraa vailla, hänellä on vaikeuksia tulla toimeen tyttärensä kanssa. Tytär, Roxanne, ei halua kertoa äidille menoistaan. Molemmat ovat duunareita. Tytär ei edes haluaisi mennä yliopistoon. Maurice kuvaa töissä muita ihmisiä, yrittää saada heitä hymyilemään, saada heidät näyttämään hyvältä. Kun hän tulee kotiin, hän ottaa ensimmäiseksi lasillisen viiniä samalla kun vaimo siivoaa ja nalkuttaa. Valokuvausjakso on esitetty mielenkiintoisesti niin, että näytetään vaan kuvattavia kohteita ja Mauricen kasvot nähdään vasta, kun hän nousee autosta kotipihassa.

Ei tähänkään voi oikein lopettaa. On niin kuin pitäisi vielä kirjoittaa joku yhteenveto. Hyvä se oli, jos on kiinnostunut siitä, miten ihmiset toimii. Siinä on tunteita ja pitkiä ottoja (eli hyvää näyttelijätyötä). Mietin jossakin vaiheessa leffaa, että jaksanko nyt olla kiinnostunut tällaisesta draamasta, mutta tulin sitten kuitenkin katsoneeksi sen loppuun ja kohtaus, jolle nauroin äänekkäästi palkitsi kyllä katsomisen. Siitä tuleekin mieleeni: toimisiko kohtaus samalla tavoin, jos sitä ei olisi ensin pohjustettu puolellatoista tunnilla elokuvaa. Jään pohtimaan sitä.

Ne pienet asiat

Katsoin Jean-Pierre Jeunetin Pitkät kihlajaiset. Pidin Ameliesta todella paljon ja siksi on vähän yllättävää, että minulla meni näinkin kauan ennen kuin katsoin tämän. Herran 90-luvun tuotantoon tuli kyllä tutustuttua viime vuoden puolella. Niiden maailma oli jotenkin raadollinen verrattuna söpöön Amelieen. Pitkissä kihlajaisissa selvästi mehustetaan Amelien vahvuuksilla, vaikka se tarinaltaan onkin toisenlainen. Audrey Tautou on edelleen ihastuttava, tällä kertaa rampana nuorena naisena, joka toivoo löytävänsä kuolleeksi julistetun sotaan lähteneen poikaystävänsä.

Parasta Jeunetin elokuvissa ovat sellaiset pienet yksityiskohdat, jotka tekevät niistä todella eläviä. Samoin henkilöhahmoista tulee mielenkiintoisia persoonallisuuksia pienten yksityiskohtien kautta. Pyöräilevä postimies kurvaa pihan soratiellä niin, että sora lentää. Isäntä huomauttaa, että soraa on ikävä kerätä nurmikolta. Postimies vastaa, että soralla pitää ajaa tyylillä. Jeunet on myös ihastunut kaikenlaisiin mekaanisiin viritelmiin, mikä tulee esille erityisesti Delicatessen -elokuvassa, josta mieleen tulee nainen joka yritti viritellä huoneistoonsa ansoja, joilla pääsisi hengestään, niin, että joku ulkopuolinen laukaisisi ansan. Elokuvan värimaailma on kirjava ja Jeunet käyttää hyvin erityylisiä kuvia, mistä tulee esimerkkinä mieleen kohtaus, jossa päähenkilö Mathilde kuvittelee kiihottavia ajatuksia eli kuinka joku mies käpälöi häntä, tämä esitetään 4:3 mustavalkoisena kohtauksena, joka näyttää vuosisadan alun elokuvalta.

Tuntuu, että pitäisi vielä jotenkin päättää tämä merkintä, mutta eipä nyt oikein ole mitään sanottavaa. Mietin aikaisemmin, miten merkittäviä kaikki ne pienet yksityiskohdat ovat elämässä ja miten tärkeää on nähdä ne sellaisina. Eipä siinä muuta kun katsellaan ja kuunnellaan.

Eräiden yhteiselosta

Palasin taas vanhojen ja vähemmän katsottujen elokuvien pariin. Katsoin Masaki Kobayashin Kuroi kawa (Black River) -elokuvan vuodelta 1957. Elokuva kertoo sijoittuu Japaniin jonkun amerikkalaisen sotilastukikohdan läheisyyteen. Ränsistyneessä kiintestössä asuu köyhänpuoleista väkeä, josta tuli jossakin vaiheessa mieleen Buñuelin Viridianan kestitsemät heittiöt, jotka käyttävät röyhkeästi hyväksi toisen lähimmäisen rakkautta. Tosin tämän elokuvan heittiöille kukaan ei ollut Viridianan lailla osoittamassa sellaista rakkautta. Erään naisen mies tarvitsee verensiirtoa ja nainen tivaa muilta asukkailta, onko heillä sopivaa veriryhmää, mutta kaikki kieltäytyvät enemmän tai vähemmän epärehellisesti viitaten väärään veriryhmään. Lopulta joku ottaa esille, että eikö vaimon oma veriryhmä ole sopivaa ja hän joutuu lopulta itse vastentahtoisesti verenluovutukseen.

Tarinan keskiössä on kuitenkin eräänlainen kolmiodraama. Edellä mainittuun kiinteistöön muuttaa opiskelija, joka haluaa säästää kuluissaan asumalla halvemmalla keskittyäkseen opiskeluihin. Hän sattuu törmäämään erääseen kylän naiseen, johon paikallinen gangsteri on myös iskenyt silmänsä. Gangsteri päättää järjestää niin, että hän pelastaa tytön saadakseen tämän huomion. Tämän tehtyään hän käyttää välittömästi naista hyväkseen, mistä seuraa, että hän jää tahtomattaan kiinni mieheen. Hän on samalla ihastunut opiskelijanuorukaiseen, mutta ei osaa irrottautua suhteestaan pahan pojan kanssa.

Tässä on vähän sellainen, miksi pahat pojat vievät kaikki naiset -asetelma. Tosin draaman molemmat miehet ovat selkeästi voimakkaita persoonia, joten tässä tulee tarkasteluun se, mikä sitoo ihmisiä toisiinsa ja kuinka voimakkaasti. Kokonaisuutena en oikein tiedä, mitä sain tästä elokuvasta irti, vaikka loppua kohti henkilöiden väliset konfliktit muuttuivatkin mielenkiintoisiksi ja monet kuvalliset asetelmat olivat puhuttelevia.

Wanted: aikuisuus

Katsoin juuri Timur Bekmambetovin ohjaaman elokuvan Wanted. Odotukset eivät olleet korkealla, ajattelin trailerin perusteella tämän olevan sellaista aivot narikkaan toimintaviihdettä ja olihan siinä tyylikkäitä kohtauksia. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, kun elokuva herätti ajatuksia aikuistumisesta. Ehkä olen onnistunut viime aikoina hyvin välttämään nuorille miehen aluille suunnattuja elokuvia. Mitä näitä nyt on? Transformers tulee ensimmäisenä mieleen ja ehkä näitä sarjakuva/supersankarielokuvia voi myös laittaa samaan kastiin.

Tarinan päähenkilö, jota esittää James McAvoy, on kliseisesti toimistotyöntekijä, joka ei osaa ottaa elämästään kaikkea irti. Pomo ottaa hermoon, rahat ovat loppu, tyttöystävä pettää parhaan kaverin kanssa. Alussa näytetään pätkä keski-ikäisestä miehestä, joka hyppää matrix-hengessä kerrostalon ikkunan läpi toiseen kerrostaloon ja ilmalennon aikana ampuu useampaa henkilöä, jotka ovat yrittäneet tappaa hänet. Erään tapetun tappajan puhelin soi, hän vastaa ja saa kuulla, että tämä oli vaan harhautus ja sitten luoti läpäisee hänen päänsä. Tämän jälkeen käännetään ajan kulku taaksepäin ja seurataan kuinka luodin reittiä, kuinka se ilmassa avaruusraketin tavoin tiputtaa kyydistä osia ja lopulta päädytään pitkän lentomatkan jälkeen (siis ennen) erikoisen näköisen aseen ja puhelinta pitelevän ampujan luo. Nämä virittävät katsojan sellaiseen: mieletöntä-tilaan, joka voi joko olla hyvä tai huono asia. Minua ainakin nauratti.

Seuraavaksi kiinnitin huomiota siihen, että ylipainoinen naispuolinen pomo, jonka syntymäpäiviä vietettiin teennäisesti kakkukestein elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, oli mielestäni arvelluttavasti tehty valittavaksi akaksi.

Sitten ruutuun saadaan Angelina Jolie tatuoinneilla, käsiaseita, erikoisia viritelmiä, urheiluauto ja takaa-ajokohtaus, joka oli toimintakohtauksena todella maukas. Jolie makaa selällään urheiluauton konepellillä ase molemmassa kädessään, ohjaa autoa toisella jalallaan, pitelee päähenkilöä aloillaan toisella ja ampuu takaa-ajajaa. Mielentöntä. Siistiä.

Kun takaa ajosta selvitään, Jolie vie McAvoyn Morgan Freemanin luo ja hänelle kerrotaan, että alussa kuollut mies oli hänen isänsä, joka kuului salamurhaajajärjestöön, ja että hänellä on isänsä tavoin yliluonnollisia kykyjä. Hänen käsketään ampua kärpäseltä siivet pois, mihin hän aseella uhattuna pystyy. Päähenkilö saa itseluottamusta lisää, kun hän huomaa tilillään olevan 3 miljoonaa taalaa. No, hän ottaa työstään lopputilin ja painelee Angelina Jolien kanssa salamurhaajakoulutukseen voidakseen kostaa isänsä murhaajalle.

Tässä kohtaa elokuva alkoi puhuttelemaan minua, koska siinä päästään mielestäni käsiksi siihen, miksi päähenkilö on niin saamaton kuin hän on ollut. Siinä käsitellään miehuutta. Nyky-yhteiskunnassa eivät ole samalla tapaa esillä kuin joissakin alkukantaisemmissa heimoissa. Mitä joku yläasteen mopokaste on esimerkiksi benjihypyn alkuperäisen merkityksen rinnalla. Eräällä tyynen meren kansalla aikuistumisriitti oli siis se, että poika joutui pykäämään itselleen köyden liaanista tms. ja sitten hänen tuli hypätä tornista alas niin, että putoaisi vain senttien etäisyydelle maan pinnasta. Useilla heimoilla on todettu olleen aikustumisriittejä, joissa kuolema on todella lähellä. Nykyihmiset ovat hemmoteltuja lässyjä (kirjoitan omasta kokemuksestani), ei oikeasti ymmärretä kuoleman läheisyyttä eikä siksi osata todella elää.

Tässä tarinassakin nuori ajattelee: no niin, nyt on rahaa tilillä, niin ja mulla on yliluonnollisia kykyjä - että kaikki muuttuu sormia napsauttamalla. Ja niinhän se muuttuukin, tietoisuus nimittäin. Kun valitsee punaisen pillerin (Matrixia lainatakseni), todellisuuden lähtökohdat muuttuvat ja mahdollisuudet avautuvat. Tietoisuus voi viedä asioita kuitenkin vain niin pitkälle. On olemassa ymmärtämistä ja ymmärtämistä. Tarinan sankari ajattelee, että hän voi noin vain lähteä jahtaamaan isänsä murhaajaa. Sen sijaan häntä hakataan, viillellään - hän joutuu kokemaan todella paljon fyysistä kipua lunastaakseen paikkansa salamurhaajien yhteisössä. Nykymaailmassa, toisin kuin ennen, on mahdollista olla vain näennäisesti aikuinen. Riitit ovat vain näennäisiä, katsotaan elokuva ja koetaan aikuistuminen sivustakatsojana eikä kokijana, omana itsenä. Ei nähdä vaivaa, että löydetään se, mikä on omaa, vaan tyydytään seuraamaan meille osoitettuja linjoja, tyydytään haahuilemaan ympäriinsä haaleissa tuntemuksissa.

Päähenkilöltä kysytään, mitä hän tekee täällä ja joudaan hakkaamaan useamman kerran ennen kuin hän toteaa, ettei tiedä kuka on, ja vasta sitten hän voi ymmärtää, miksi hänen täytyy kokea se kaikki.

Jumalvoimain hyötykäyttö

Ei vitsi.

Yritin katsoa Bruce Taivaanlahja, kun se tuli mieleen tuosta Yes Manistä ja koska dvd olemaan käsillä. Olin jo valmiiksi asennoitunut siihen kovin negatiivisesti, enkä ollut muutenkaan kovin onnellisessa mielentilassa. Se oli todella ikävää katsottavaa, enkä halunnut katsoa sitä edes loppuun.

Yritänpä tavoittaa nyt sitä, mikä siitä teki niin ikävää. Mitäänsanomattomuus. No okei, se johtui mielentilastani. Kyllä siinä oli jotakin hyvääkin, mutta asenneongelmani takia yritin sivuuttaa kaikki sellaiset. Lopulta eräässä kohdassa en enää voinut olla nauramatta. Jim Carrey on saanut jumalan voimat ja jakanut tomaattikeiton kuin punaisen meren, antanut vaimolleen suurta tyydytystä ja vetänyt kuuta lähemmäksi taivaalta. Sitten hän käyttää voimiaan saadakseen uutisankkurin paikan vihamieheltään itselleen. Kun vihamies on tekemässä lähetystä, Carrey päästelee sönkötysääniä, jotka ilkeä ankkuri sitten toistaa suorassa lähetyksissä, pokkani ei enää pidä. Kuinka pitkälle ihminen voi mennä oman edun tavoittelussaan, ja joo miksei sönköttävä uutisankkuri ole sellaisenaankin typeränhauska juttu.

Ennen kuin Bruce on saanut taivaallisen lahjansa hän manaa jumalaa näyttämään hänelle jonkin merkin ja merkillisiä tapahtumia alkaa tapahtua hänen ympärillään. Bruce ei tietenkään suostu näkemään niitä ilmiöitä sinä jumalan puheena jota hän odottaa. Jumalan pitää soittaa hänenelle useamman kerran ennen kuin hän huomaa. Sittenkin kun hän menee tapaamaan tätä, hän ei usko Morgan Freemanin olevan jumala ennen kuin tämä näyttää hänelle silmänkääntötemppuja. En tajua, jos uskovaiset eivät ole raivoissaan tällaisesta jumalanpilkasta.

Ei kai siinä. En jaksanut katsoa loppuun. Voin arvata, että jumala saa pikku hiljaa Brucen ymmärtämään, että valta tuo mukanaan vastuun ja hänestä muuttuu kunnollinen kansalainen, hän ansaitsee paremman työpaikkansa ja naisystävänsä rakkauden.

Mutta kuka minä olen mitään sanomaan. Miten minä itse sitten kertoisin tarinan miehestä, joka saa jumalan voimat? En tiedä, pakenisin varmaan johonkin metatason pohdintoihin. Ehkä tämä leffa kertoo kaikista parhaiten, mitä ihmiset saisivat aikaan suurilla voimilla. Jos useammille annettaisiin sellaiset, niin sitten kai galaksit räjähtäisivät. Siistiä.